Hidasta tahtia

Vuosi 2018 näköjään painaa kaasua, ja minä yritän roikkua hätäjarrussa. Helmikuu vilisi silmissä ja maaliskuun tilanne näyttää aikalailla samalta.Kamalasti olisi ollut hommaa mitä olisi pitänyt tehdä. Treenata olisi pitänyt enemmän, mutta porsaan lähes jatkuva sairastelu on hidastanut menoa siltä osin. Pentukuume nostaa jälleen päätään, kun facebookin seinä täyttyy pentusaasteesta.

Keväällä tuntuu kaikilla olevan kiire jonnekin. Yhdistykset heräävät horroksestaan ja alkavat suunnittelemaan tulevaa tapahtuma- ja koekautta. Tämä on myös hyvää aikaa monelle kurssittaa itseään samalla kun odotetaan lumien sulamista. Moni valmistautuu jo kevään ensimmäisiin kokeisiin. Kalenterit täyttyy, vaikka vuotta on menty vasta neljäsosa. AJATELKAA! Neljäsosa. Huh!

Itse vietin pari viikonloppua kurssilla ja olisin näin ollen kymmenen harjoituskerran jälkeen arkitottelevaisuuskoulutusohjaaja. Kurssi oli todella mielenkiintoinen, vaikka älyttömästi uutta asiaa ei vastaan tullutkaan. Enemmän kurssi toi eteen oivalluksia ja ajatuksia.

Tärkein ahaa-elämykseni oli varmasti se että arkitottelevaisuus on tärkein koulutus kaikista. Arkitottelevaisuuskoulutuksella yritetään lisätä ihmisten tietoa ja taitoa koiran kasvattamiseen kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Koirien keskellä kasvaneena ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kaikilla ei ole ajatusta kuinka koiralle opetetaan asioita. Tai ymmärrystä että koira tulisi opettaa joillekkin tavoille. Meidän koulutusohjaajien tulisi opettaa ja kannustaa koiran omistajia opettamaan koiralle yhteiskunnan vaatimia tapoja. Eikä kyse ole vain remmirähjistä ja vastaantulijoita päin hyppivistä naapurien kauhuista, vaan siitä kuinka paljon koulutuksella vaikutetaan myös koiran perheen arkeen ja helpotetaan sitä yhdessä elämistä. Kun koirat ja niiden perheet voivat paremmin, maailmassa saattaa olla muutama kodinvaihtaja vähemmän.
Katsotaan saisinko myöhemmin omaa postausta arkitottiksesta.

Kurssilaiset olivat kovia puhumaan ja moni juttu karkasi vähän ohi kurssin aiheestakin. Mutta niistäkin heräsi paljon ajatuksia. Itse olen jäänyt pyörittelemään ajatusta yhdistystoiminnasta.

Yhdistykset pyörivät talkoovoimin ja tarkoituksena olisi luoda kaikille mukava harrastusympäristö. Hyvässä yhdistyksessä kaikki kantaa kortensa kekoon jollain tavalla. Siinä kohtaa kun tuntuu siltä, että kaikki revitään vain muutaman ihmisen selkänahasta, tai että yhdistyksessä tavoitellaan vain muutaman ihmisen intressejä, saatttaa olla aika nostaa kytkintä. Kun yhdistykseltä puuttuu yhteinen päämäärä, ollaan ajauduttu suohon. On suuri rikkaus jos yhdistyksessä suhtaudutaan avoimesti "vääriin" lajeihin ja pystytään tarjoamaan useamman lajin harrastajalle edes jotain. Mutta mitä tehdään kun tämä tapahtuu sen yhdistyksen alkuperäisen lajin tai lajien kustannuksella. Kun unohdetaan se yhdistyksen perimmäinen tarkoitus. Siinä sitten seistään tumput suorana ihmetellen kun pakka on levinnyt kuin jokisen eväät. On  vaikeaa löytää sitä yhteishenkeä, kun se yhdistävä asia puuttuu.

Elämä on liian lyhyt harrastamaan vääriä asioita väärässä paikassa. Harrastamisen pitäisi olla kivaa! Ja harrastaminen on kivaa, silloin kun olet oikeassa porukassa. Oikeassa porukassa talkoilukin on kivaa, myös kukonlaulun-aikaan, tuulessa, tuiskeessa ja vesisateessa. 

On harmi että nykyään maailmasta talkoohenki on katoamassa. Mennään paljon ajatuksella kaikki mulle, heti, nyt! Joten on suuri onni löytää se oma yhdistys tai treeniporukka jossa viihtyy ja on mahdollisuudet kehitttyå ja voi myös jakaa omaa osaamistaan. Kun aherretaan yhdessä yhteisen päämäärän vuoksi, jokaisen korsi on toivottavasti hieman kevyempi kantaa, ainakin siinä oikeassa porukassa.