Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai miten se nyt menikään

Vuosi on lähtenyt tohinalla käyntiin, vaikkei kovasti mitään aikeiseksi ole saanutkaan. Tammikuun kaksi ekaa viikkoa tuli puristettua töitä siihen tahtiin, että kotona voimat riitti nipin napin sohvalle kävelyyn. Syynä kovaan rutistukseen oli suunnitelmissa ollut pikavisiitti lappiin, josta sitten myöhemmin lisää.
Rokka on viettänyt hiljaiseloa kastraatioleikkauksen jäljiltä. Pientä olkkaritottista ollaan  mielenvirkistykseksi tehty. Viime viikolla käytiin jälleen koirauimalassa. Uiminen on kyllä ollut hyvää treeniä Porsakselle ja tuntuu se siitä jopa tykkäävänkin. Uimisen jälkeisenä päivänä Rokka oli todella huonovointinen. Rokalla oli pakonomainen tarve nuolla lattioita, syödä lunta ja muuten sitten vain maiskutteli suutaan. Juominen lisääntyi ja pissaa tuli sitten myös sen mukaisesti. Tovin pohdittuani päätin, että varaan eläinlääkärin seuraavalle päivälle.
Asemalta pyysivät jo puhelimitse, että tuon pissanäytteen tullessani. Rokan vointi oli parempi, mutta kyllä sitä edelleen näytti närästävän. Rokasta otettiin laaja verenkuva, jossa todettiin että tulehdusarvot olivat kohollaan, muuta poikkeavaa ei verikokeessa löytynyt. Pissanäytteessä oli seassa hieman verta, ja alustavasti näkyi bakteereja. Veri virtsassa saattoi viitata virtsatientulehdukseen, tai eturauhasvaivoihin, joita epäiltiin Rokalla kesälläkin. Rokan kastraatiosta oli niin vähän aikaa, ettei se olisi vielä vaikuttanut eturauhaseen. Virtsanäyte jätettiin yöksi viljelyyn ja kasvoihan ne bakteerit siellä. Joten diagnoosiksi saatiin virtsatientulehdus. Rokka sai antibioottikuurin tulehdukseen ja vatsaan kuurin Antepsinia ja Omepratzolia.
Pikkuhiljaa Rokan vointi alkoi menemään parempaan suuntaan, ja uskalsin lähteä reissuun, porsas jäisi pitämään kotia pystyssä.
Sunnuntaina 14. päivä suuntasin Helsinki-Vantaan lentokentälle, josta matka jatkuisi Ivaloon, ja sieltä edelleen Nellimiin aivan Venäjän rajan kupeeseen. Pakkasta ei ollut kuin kymmenisen astetta, mutta tuuli oli kova jo sunnuntaina. Päivänvaloa ei vielä kovin pitkään täällä näy, mutta jo ajomatkalla hämärässä pystyin huomaamaan, kuinka upeita ja jylhiä maisemia ympärillä oli.


Maanantaina autoiltiin Saariselälle, jossa maisemat ovat ihan omaa luokkaansa. Tuuli oli vain yltynyt, mutta silti käytiin ihmettelemässä Kaunispään huipulla. 





Tiistaina visiitti Nellim Husky Oy:lle. Tarhalla on noin 100 siperianhuskya ja muutama laumanvartija. Ensimmäinen yllätykseni oli, että koirat olivat todella ihmisrakkaita, ja kaikki yrittivät vuorollaan kiivetä syliin. Alkuperäinen ajatukseni oli, että huskyt olisivat hieman pidättäytyväisiä, koska kokemukseni rodusta oli olematon. Tarhalla oli siistiä ja tavarat järjestyksessä. Henkilökunta oli ammattitaitoista ja todella mukavaa. Koirat hoidetaan hyvin  ja ne syövät laadukasta ruokaa, tilalla työksentelee myös koirahieroja.

Oli hienoa seurata tilan toimia, kuin kaikki näyttää niin sujuvalta. On uskomatonta seurata, kun rekien eteen on valjastettu noin 80 koiraa, jotka käyvät kierroksilla kun odottavat töihin pääsyä, ja kaikki pysyvät järjestyksessä. Olisihan tuossa katastrofin ainekset valmiina, jos järjestyksestä ei pidettäisi huolta. Koirien odotellessa turisteja, äänet ovat kevyttä haukahtelua, pientä ulvomista. Mutta kun turistit ilmaantuivat aidan takaa, koirien huuto kuuluu varmasti kilometrien päähän. Jokainen koira odottaa malttamattomana töihin pääsyään. Turistit ovat saaneet opetuksen ennen tarhalle saapumista, sillä tuossa metelissä se olisi mähdotonta. Nopeasti turistit kiipeävät rekiin, yhdessä reesssä on pääasiassa yksi kyydissä ja yksi kuskina. Koska minä olin ikäänkuin ylimääräinen, sain ajaa yksikseni.


Nopeasti koirat saatiin liikkeelle ja huuto vaihtui tasaiseen tassujen suhinaan pakkaslumella. Vauhti on alkuun huimaa ja jarrutella saa jonkin verran. Ajatus harhailee takaisin etelään, kun olen huomannut huskyjen suosion kasvaneen ja moni husky asuu kerrostalossa seurakoirana. Se tuntui vääryydeltä, sillä tällä hetkellä, reen jalaksilla seisoen ja koiria katsellen, uskon että tämä on sitä mitä näiden kuuluu tehdä, mitä nämä haluavat tehdä.
Aurinko oli jo hetki sitten laskenut, taivaanranta värjäytyi punaiseksi, kun sirryimme Inarinjärven jäälle. Maisemat olivat huikeat, ja hiljaisuus oli rentouttavaa. Reittimme kulki pitkin Inarinjärveä ja paikottain metsässä kelohonkien keskellä. Kokemus oli huikea, ja nauttiessa jalaksilla ei tullut edes huomattua pakkasen kiristymistä, tuulen kylmästä viimasta puhumattakaan. Muutamilla pysähdyksillä varpaat alkoivat  pikkuhiljaa kertomaan, että kenkävalintani oli ollut totaalisen väärä. Safarin pituudeksi tuli noin 20km ja aikaa vierähti uskoakseni pari tuntia.
Kokemus oli hieno ja voin suositella sitä kaikille, jotka tuolla suunnilla vierailevat!

Keskiviikkona alkoi matka autolla kotiinpäin ja matka taittui noin 15tunnissa ja paikottain aika hurjassa kelissä. Odotin kotiinpaluutakin, kun en ole ikinä ollut näin pitkään erossa porsaasta. Olin varma että se sekoaisi onnesta kun tulisin kotiin. Täysin halipulassa en ollut reissun aikana, vaan lainakoiran virkaa hoiti pari bordercollieta.
Noh, kotiin paluu ei sujunut niinkuin olin ajatellut. Porsas tuli ovelle vastaan täysi irokeesi pystyssä ja nuuhki vakavana mun huosunlahkeita. Sitten tuhahti ja painui miehen viereen nukkumaan. Aamullakin oli vielä pieni mielenosoitus päällänsä, mutta kyllä massurapsuilla sai äkkiä sian leppymään.

Kommentit

Suositut tekstit