Syy
Miksi minusta tuli koiraharrastaja, staffin omistaja?
Palataan ajassa vuoteen 1993. Olin tuolloin 4-vuotias. Perheemme oli varannut matkan ulkomaille, mahdollisesti Turkkiin, näin muistan joskus kuulleeni. Äitiä oli painanut myös koirakuume samoihin aikoihin... Tulevan koiran piti olla irlanninsusikoira. En muista kuulleeni, miksi rotu vaihtui, mutta tuo Turkin matka muuttui staffin pennuksi.
Pentu sai nimekseen Hanski, eikä kukaan vielä tuolloin tiennyt mitä kaikkea tuo rääpäle saisi aikaan.
Staffit olivat tuohon aikaan ainakin Lahdessa todella harvinaisia, harva ohikulkija tunnisti rotua. Veikkauksia rodusta ja jopa eläinlajista tuli kaikkea maan ja taivaan väliltä. Jos joku rodun tunnisti, hän oli lukenut lehtijutun "vauvan tappaneesta staffista", joka oli vieläpä meidän Hanskin isä. Nämä rodun tunnistaneet kyllä toivat mielipiteensä julki näistä vaarallisista koirista. Itse lapsena olin aina hyvin hämmentynyt näistä kommenteista, Hanskihan oli maailman kiltein koira.
Hanski oli persoona, oman tiensä kulkija ja ihan tyypillinen staffi. Hanski ei ikinä ollut hihnassa, vaan kulki aina vapaana. Jos jostain syystä hihna kaivettiin esiin, Hanskilla meni palkokasvi sieraimeen. Hanski ei ikinä ulkona mennyt vieraiden ihmisten tai koirien luo, vaan mennä jolkotti omia menojaan pitkin puskoita.
Hanski rrrakasti kaikkia ihmisiä, siis ihan kaikkia, puliukoista lähtien. Vieraat piti tervehtiä aina lelu suussa. Paniikki meinasi iskeä, kun meille tuli vieraita ja lelut oli siivottu pois.
Hanski oli todella luotettava. Ala-asteella pidettiin satunnaisesti lemmikkipäiviä, jolloin lemmikin sai ottaa kouluun. Hanski oli joka kerta mukana. Kaikki luokkakaveritkin tykkäsivät tuosta hassun näköisestä olennosta joka kuulosti possulta, ja osasi vaikka mitä temppuja, siis osasi, jos sattui huvittamaan.
Hanski oli myös harrastuskoira. Hanskilla käytiin muutamissa näyttelyissä, tokokokeissa, käyttäytymiskokeessa ja pelastuskoirakokeissa, sekä Hanski harrasti hakua rotikoiden ryhmässä, melkoinen minirotikka 😂. Pelastuskoirien SM-kilpailuissakin (vuonna 1996) käväisi, ja taisi olla sijalla 12. Tottis ei kyllä ollut Hanskin juttu, kokeessa herra saattoi jäädä syömään heinää muina miehinä. Tai laahustaa seuruussa useamman metrin ohjaajan takana, korvat luimussa.
Mutta ihmisten etsimisestä tuo porsas syttyi. Rauniot ja haku oli Hanskin lempipuuhaa. Hanski oli ollut pelastuspuolella tositoimissakin useamman kerran. Palkkana paras oli puukepit.
Kesämökillä Hanski juoksi ensimmäisenä puuliiterin ovelle ja pihalla herralla piti aina olla pari halkoa, joita hän silppusi pieniksi paloiksi pitkin nurmikkoa, mummin ja vaarin kiusaksi.
Toinen tärkeä homma mökillä oli kivien roudaaminen pois järvestä. Hanski ei osannut uida, mutta sukeltaminen onnistui hienosti, niinpä hän kaivoi pohjasta päänsä kokoisia kiviä ja pyöritti ne rantaan.
Hanski oli hieno koira, joka oli niin helppo ottaa joka paikkaan mukaan. Jokaiseen paikkaan hän osasi rauhoittua, hetken häsläämisen jälkeen, oli paikka mikä tahansa. Hanskin kanssa oli mukava kasvaa, se oli vähän niinkuin mun pikku-veli, se osallistui mun leikkeihin ja oli aina kärsivällinen ja osasi poistua kun ei enää huvittanut.
Hanski on varmasti jäänyt monen mieleen ja minulle jättänyt staffin muotoisen paikan sydämmeen. Kukapa voisi olla rakastamatta noita pieniä suuria koiria, jotka nostaa hymyn huulille missä ikinä liikkuvatkaan.
Hanski, Omajlav insistent 20.1.1993 - 2.10.2006
Staffit olivat tuohon aikaan ainakin Lahdessa todella harvinaisia, harva ohikulkija tunnisti rotua. Veikkauksia rodusta ja jopa eläinlajista tuli kaikkea maan ja taivaan väliltä. Jos joku rodun tunnisti, hän oli lukenut lehtijutun "vauvan tappaneesta staffista", joka oli vieläpä meidän Hanskin isä. Nämä rodun tunnistaneet kyllä toivat mielipiteensä julki näistä vaarallisista koirista. Itse lapsena olin aina hyvin hämmentynyt näistä kommenteista, Hanskihan oli maailman kiltein koira.
Hanski oli persoona, oman tiensä kulkija ja ihan tyypillinen staffi. Hanski ei ikinä ollut hihnassa, vaan kulki aina vapaana. Jos jostain syystä hihna kaivettiin esiin, Hanskilla meni palkokasvi sieraimeen. Hanski ei ikinä ulkona mennyt vieraiden ihmisten tai koirien luo, vaan mennä jolkotti omia menojaan pitkin puskoita.
Hanski rrrakasti kaikkia ihmisiä, siis ihan kaikkia, puliukoista lähtien. Vieraat piti tervehtiä aina lelu suussa. Paniikki meinasi iskeä, kun meille tuli vieraita ja lelut oli siivottu pois.
Hanski oli todella luotettava. Ala-asteella pidettiin satunnaisesti lemmikkipäiviä, jolloin lemmikin sai ottaa kouluun. Hanski oli joka kerta mukana. Kaikki luokkakaveritkin tykkäsivät tuosta hassun näköisestä olennosta joka kuulosti possulta, ja osasi vaikka mitä temppuja, siis osasi, jos sattui huvittamaan.
Hanski oli myös harrastuskoira. Hanskilla käytiin muutamissa näyttelyissä, tokokokeissa, käyttäytymiskokeessa ja pelastuskoirakokeissa, sekä Hanski harrasti hakua rotikoiden ryhmässä, melkoinen minirotikka 😂. Pelastuskoirien SM-kilpailuissakin (vuonna 1996) käväisi, ja taisi olla sijalla 12. Tottis ei kyllä ollut Hanskin juttu, kokeessa herra saattoi jäädä syömään heinää muina miehinä. Tai laahustaa seuruussa useamman metrin ohjaajan takana, korvat luimussa.
Mutta ihmisten etsimisestä tuo porsas syttyi. Rauniot ja haku oli Hanskin lempipuuhaa. Hanski oli ollut pelastuspuolella tositoimissakin useamman kerran. Palkkana paras oli puukepit.
Kesämökillä Hanski juoksi ensimmäisenä puuliiterin ovelle ja pihalla herralla piti aina olla pari halkoa, joita hän silppusi pieniksi paloiksi pitkin nurmikkoa, mummin ja vaarin kiusaksi.
Toinen tärkeä homma mökillä oli kivien roudaaminen pois järvestä. Hanski ei osannut uida, mutta sukeltaminen onnistui hienosti, niinpä hän kaivoi pohjasta päänsä kokoisia kiviä ja pyöritti ne rantaan.
Hanski oli hieno koira, joka oli niin helppo ottaa joka paikkaan mukaan. Jokaiseen paikkaan hän osasi rauhoittua, hetken häsläämisen jälkeen, oli paikka mikä tahansa. Hanskin kanssa oli mukava kasvaa, se oli vähän niinkuin mun pikku-veli, se osallistui mun leikkeihin ja oli aina kärsivällinen ja osasi poistua kun ei enää huvittanut.
Hanski on varmasti jäänyt monen mieleen ja minulle jättänyt staffin muotoisen paikan sydämmeen. Kukapa voisi olla rakastamatta noita pieniä suuria koiria, jotka nostaa hymyn huulille missä ikinä liikkuvatkaan.
Hanski, Omajlav insistent 20.1.1993 - 2.10.2006
Kommentit
Lähetä kommentti